Jeesus itki, ja minäkin voin: miksi meidän täytyy ymmärtää, että meidän ei aina tarvitse olla onnellisia

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet ovat yleensä ottaen onnellisia ihmisiä. Meidät tunnetaan suurista sydämistämme, aurinkoisista hymyistämme ja halukkuudestamme tuoda perunasalaattia kaikille tarvitseville. Mutta entä silloin, kun elämä murtaa reippaan mielenlaatumme? Annammeko itsemme tuntea syvää, inhimillistä tunnetta vai tunnemmeko painetta näyttää hymyilevää naamaa, vaikka maailmamme on murentumassa?

Kun miehelläni todettiin sarkooma 28 vuoden iässä, olin tunteiden pyörremyrskyn kourissa. Olin järkyttynyt, turhautunut, hämmentynyt, murheellinen, ahdistunut ja kauhuissani. Ainoat tietämäni alle 60-vuotiaat syöpäpotilaat tunsin kertomuksista ja he keskittyivät olemaan urheita, positiivisia ja onnellista vaikeuksistaan huolimatta. Ja minä vain kyynelehdin sängyssäni. Pystyin tuskin erottamaan mieheni kasvonpiirteet kyynelten läpi. En tuntenut oloani urheaksi, positiiviseksi tai onnelliseksi.

Kirjatkaamme uusi tunne: syyllisyys.

Tulin siihen johtopäätökseen, että tein kaiken väärin. Minulla oli tämä haastava koettelemus, joka oli tarpeeksi dramaattinen kuvailtavaksi takkavalkeaillassa ja vaarnakonferenssissa, mutta reaktioni oli kaukana innoittuneesta. Kuka voisi innoittua tässä kyynelten lammikossa? Kuka haluaisi kuulla kertomuksen naisesta, joka kiljui: ”Vihaan syöpää!” tyynyynsä ilman vähäisintäkään viehkeyttä tai arvokkuutta? Miksi en reagoinut olemalla optimistinen ja vahva? Eikö minulla ollut tarpeeksi uskoa?

Diagnoosin saamisesta lähtien rukoilin aina. En epäillyt, etteikö Jumala kuulisi minua, ja todistukseni oli luja. Miksi minulla ei ollut tuota tunteiden luonteenlujuutta, josta olin kuullut niin paljon? Miksi en voinut hymyillä jokaisella kemoterapiakäynnillä ja kohauttaa olkapäitäni päivälle täynnä TT-kuvauksia, säteilyhoitoja ja verensiirtoja? Miksi en tuntenut sitä iloista asennetta, jota myöhempien aikojen pyhien ”oletetaan” säteilevän?

Jeesuskin itki

Sitten ajattelin Vapahtajani elämää. Lyhyin pyhien kirjoitusten kohta oli kaikkein voimallisin: Jeesus itki. Kun Lasarus kuoli, Jeesus ei hymyillyt, tuonut surevalle perheelle makaronilaatikkoa, eikä jättänyt huomiotta kaikkien huolia. Hän itki. Hän ei sanonut Marialle ja Martalle, että jos he olisivat vähän vahvempia ja uskollisempia, he eivät tuntisi surua. Jeesus itki heidän kanssaan. Tietenkin Hän tiesi, että tuo kuolema oli vain väliaikainen, mutta Hän ei työntänyt tunteita syrjään. Hän tunsi syvää surua. Ystävänsä kuoleman jälkeen Hänellä oli hyvä syy itkeä, eikä Hän tuntenut syyllisyyttä siitä.

Jeesus Kristus koki monenlaisia tunteita. Hän oli turhautunut, kun Hänen temppeliään käytettiin väärin ja kun ihmiset eivät uskoneet Hänen opetuksiaan. Hän tunsi murhetta, kun Hänet petettiin ja lannistuneisuutta, kun Hänen apostoleillaan ei ollut uskoa. Hän tunsi äärimmäistä kipua, sekä fyysistä että henkistä. Hän jopa anoi vapautusta sovituksen ahdistuksesta.

Silti jostain syystä meistä tuntuu, että meidän pitäisi olla aina onnellisia. Oletamme kohtaavamme koettelemukset innokkaina ja ilosta säteilevinä, läpi tuskan ja sairauden. Me leimaamme itsemme heikoiksi, kun emme olekaan hyvällä mielellä. Ei ole reilua odottaa sellaista itseltämme! Reaktiomme koettelemuksiin ei tarvitse olla samanlainen kuin muilla, eikä sen tarvitse sopia somaan pieneen rasiaan. Saamme tuntea tunteita, jopa vaikeita, koska ne todella johtavat kasvuun. Suru voi johtaa meitä empatiaan. Turhautuminen voi johtaa siihen, että rukoilemme. Ja murhe voi johtaa meidät Kristuksen luokse.

Sureminen ei ole uskon puutetta

Kun katselin kyynelten tahrimia kasvojani peilistä, ymmärsin, että teen oikein. Ei haittaa, vaikka olen järkyttynyt siitä, että miehelläni on syöpä. Ei haittaa, että olen huolissani tulevaisuudestamme. Ei haittaa, että olen turhautunut, kun hänen lääkkeensä eivät tehoa tai pettynyt, kun lomat vietetään sairaalassa. Ei haittaa, että itkemme yhdessä, kun syötän hänelle lusikalla hyytelöä ja käärin hänen kehonsa siteisiin. Ei haittaa, että anomme Jumalaa ottamaan tämän maljan meiltä, jos se on Hänen tahtonsa mukaista.

Mikään näistä ei tarkoita, että meillä ei olisi uskoa.

Jos Kristuksen kyyneleet innoittivat monia, voivat minunkin. Hänen sydämeensä koski, kun Hän näki rakkaittensa kärsivän, aivan kuten minun sydämeeni koskee, kun mieheni valittaa tuskissaan sairaalasängyssään. Kristus luultavasti vihasi lepraa yhtä paljon, kuin minä vihaan syöpää. Pyhissä kirjoituksissa ei missään sanota, että Kristus hymyili kohdatessaan tuskallisia koettelemuksia. Joinakin päivinä hymyilen ja nauran sairaalan odotushuoneessa, mutta toisina muistutan itseäni siitä, että Jeesus itki, eikä haittaa, jos minäkin itken.

Kun kohtaan tunteeni, löydän todellista iloa. Minun ei enää tarvitse arvostella itseäni tunteellisista reaktioistani vaikeisiin tilanteiseen. En enää odota itseltäni sitä, että olisin aina positiivinen ja iloinen, kun olen vaikeassa tilanteessa. Käytän kokemuksiani ja tunteitani toisten kohottamiseen ymmärryksen ja empatian kautta. Minun tuskani, murheeni, suruni, vihani, turhautumiseni, huoleni ja pettymykseni auttavat minua oppimaan, kasvamaan ja tukemaan ympärilläni olevia ihmisiä.

Koska Jeesus Kristus antoi itsensä tuntea syvästi, tiedän, että minäkin voin.

 

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “Jesus Wept, and So Can I: Why We Need to Realize We Don’t Always Have to Be Happy”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company