Iänikuinen kysymys, johon jokainen uskonto on yrittänyt vastata: Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Jos Jumala siunaa ja rakastaa niitä, jotka seuraavat Häntä, miksi Hän silti sallii heidän kohdata suunnatonta kärsimystä heidän elämässään?

Useimmiten, kun olen kuullut tähän kysymykseen vastattavan kirkossa, opettajat tai puhujat nojautuvat muutamaan peruspilariin: 1. Jumala ei estä meitä tai toisia käyttämästä valinnanvapauttamme. 2. Elämä kuolevaisessa ruumiissa tuo mukanaan kipua ja rappeutumista. 3. Elämä langenneessa maailmassa tuo mukanaan odottamatonta kärsimystä ja onnettomuuksia.

Kyllä, syntimme ja toisten huonot valinnat voivat vaikuttaa meihin, saada aikaan kurjuutta ja stressiä – jopa kansanmurhia ja sotaa. Ja kyllä, ruumiit, jotka on suunniteltu rappeutumaan ja kuolemaan, tuottavat väistämättä kipua, rajoituksia ja heikkouksia myös silloin, kun odottamattomat maalliset tapahtumat, kuten tulipalot ja pyörremyrskyt, saavat aikaan tuhoa ja menetyksiä.

Mutta silloinkin, nuo vastaukset eivät tunnu täysiltä. Vapahtajamme, elävän Jumalan Poika, joka hallitsi luonnonvoimia ja eli täydellisen elämän, kärsi enemmän kipua ja kurjuutta kuin mikään elävä olento, joka on koskaan elänyt. Miksi Hän kärsi niin paljon, jos Hän oli synnitön, pystyi rauhoittamaan myrskyt ja oli kirjaimellisesti jumaluuden Poika? Ja kaikki nuo edeltävät vastaukset epäonnistuvat vastaamaan olennaisimpaan kysymykseen: miksi? Miksi Jumala puuttuu peliin joissakin tapauksissa, mutta ei toisissa? Miksi Jumala sallii niin paljon tuskaa ja kauheita tapahtumia, kun on niin monia tapoja, joilla Hän voisi testata urhoollisuuttamme tai vahvistaa meitä?

Siksi, että tuskalla ja kärsimyksellä on suurempi tarkoitus. Tuska puhdistaa. Kärsimys on siunaus. Kuten presidentti James E. Faust sanoi: ”Päivittäin kohtaamillamme vastoinkäymisillä on jumalallinen tarkoitus. Ne valmistavat, ne puhdistavat, ne vapauttavat – ja näin ollen ne siunaavat.” (The Refiner’s Fire, James E. Faust)

Sen lisäksi tuska syventää kykyämme tuntea iloa, empatiaa, rakkautta ja armeliaisuutta.

Luulen, että päällimmäinen syy, miksi taivaallinen Isä sallii meidän kärsiä, on se, että Hän rakastaen auttaa meitä kehittämään suurempaa kykyä kestää kipua. Epäilemättä on miljoonia hetkiä, jolloin taivaallinen Isä on suojannut meitä kivulta ja tuskalta, mutta kuten jokainen rakastava vanhempi, Hän ymmärtää, että voidaksemme saavuttaa iankaikkisen potentiaalimme, meidän täytyy oppia kohtamaan ja kukistamaan musertavaa pelkoa, surua ja tuskaa.

Raamatusta opimme, että jopa Jumala itkee: ”Ja tapahtui, että taivaan Jumala katseli loppuja kansasta, ja hän itki; ja Henok todisti siitä ja sanoi: Kuinka taivaat itkevät ja vuodattavat kyyneleitään kuin sade vuorilla?” (Moos. 7:28, ks. myös Joh. 11) Ja siinä on järkeä. Kuka tahansa, joka avaa sydämensä rakastaakseen toista henkilöä – täysin ja haavoittuvina – avaa itsensä laajentuneelle kyvylle kokea iloa ja tuskaa. Mormonin kirjan kohta 2. Nefi 2:11, ”sillä on välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta”, pitää sisällään iankaikkisen periaatteen, jonka mukaan meillä ei voi olla iloa seuraavassa elämässä, jos ei ole olemassa myös kärsimystä. ”Jos haavoittuvuus ja tuska ovat rakkauden hinta, sitten ilo on sen palkinto. Sen Aadam ja Eeva oppivat Eedenin puutarhassa, mutta itse periaate juonsi juurensa taivaista. Yhtä varmasti kuin pimeys antaa merkityksen aamunkoitteelle, tuska antaa merkityksen nautinnolle ja suru ilolle. Kaiken mitä rakastamme, kaiken minkä eteen teemme työtä, kaiken mistä nautimme – tiedämme vain vastakohtaisuuden kautta.” (The God Who Weeps, Terryl ja Fiona Givens)

Tiedämme taivaallisten Vanhempiemme rakkauden meitä kohtaan olevan niin täyttä ja täydellistä kuin mikä tahansa olemassa oleva rakkaus voi olla eikä Hän pidättele mitään, ”sillä Hän on antanut sydämensä meille” (The God Who Weeps). Tuon tasoinen välittäminen kantaa mukanaan samantasoista mahdollisuutta kivulle.

Kuten vanhin Bednar todisti: ”Jeesuksella, joka kärsi eniten, on eniten myötätuntoa meitä kaikkia kohtaan, jotka kärsimme niin paljon vähemmän. Kärsimyksen ja myötätunnon syvyys on todellakin erottamattomasti yhteydessä sen rakkauden syvyyteen, jota palveleva henkilö tuntee.” (Kristuksen kaltainen luonne, David A. Bednar)

Kuinka taivaallinen Isä voisi olla itkemättä katsoessaan lapsiaan, jotka tappavat, raiskaavat, vihaavat, satuttavat ja syyttävät toisiaan? Kuinka Jumalaan ei sattuisi meidän poissaolomme, kun Hän näkee meidän tekevän syntiä ja kääntävän selkämme Hänelle?

Vaikka tuska on olemassa vielä seuraavassakin elämässä, meidän ei pitäisi suhtautua tähän totuuteen pelolla. Monet profeetat ovat luvanneet kauneutta, joka täyttää seuraavan maailman; täydelliseksi tehdyn maailman ja ruumiimme, värikkäitä puutarhoja ja autuasta perheiden yhdessäoloa.

Sairauksien tuska, ikääntyminen, mielenterveysongelmat ja taudit eivät piinaa täydelliseksi tehtyjä ruumiitamme. Seuraavassa elämässämme löydämme totuudet, jotka auttavat meitä kukistamaan vihan, ennakkoluulot, väärinymmärrykset ja eristämisen.

Kuten Brigham Young sanoi: ”Olen siirtynyt surun, murheen, valituksen, voihkimisen, kurjuuden, tuskan, ahdingon ja pettymyksen tilasta tilaan, jossa voin nauttia elämästä niin runsain määrin kuin se on mahdollista ilman ruumista. Henkeni on päässyt vapaaksi, minun ei ole enää jano, minua ei nukuta enää, minun ei ole enää nälkä, minä en enää väsy, minä juoksen, kävelen, teen työtä, tulen ja menen, teen sitä ja tätä, mitä minulta vaaditaankin, tuntematta mitään tuskaa tai uupumusta. Olen täynnä elämää, täynnä elinvoimaa ja iloitsen taivaallisen Isäni läsnäolosta Hänen Henkensä kautta.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Brigham Young)

Ja tärkeä osa sitä, mikä tekee seuraavasta elämästämme niin loisteliaan, on kykymme ymmärtää sekä tuskan että rakkauden merkitys ja tärkeys. Kuten Terryl ja Fiona Givens kirjoittavat:

Hämmästyttävä paljastus tässä on se, että Jumala antaa meille sydämensä. Ja niin tehdessään Jumala valitsee rakastaa meitä. Ja jos rakkaus tarkoittaa vastuullisuutta, haavoittuvuutta, silloin Jumalan valinta rakastaa meitä on ällistyttävin ja ylevin hetki koko ajan historiassa. Hän valitsee rakastaa jopa, ja tarpeen vaatiessa, haavoittuvuuden hinnalla. … Tämä haavoittuvuus, tämä avoimuus tuskalle ja altistus riskille, on Jumaluuden iankaikkinen ehto.”

Maailmassa, joka on enenevissä määrin taipuvainen epäilykseen, perustus Kristuksessa on ainoa varma perusta kestävälle opetuslapseudelle. Ja mormoneille profeetta Joseph Smithin kautta ilmoitettu Jeesus Kristus on jollakin tapaa eri Kristus kuin nykyajan kristinuskon Jeesus.  Palautetun evankeliumin Kristus teki pelastuksemme hyväksi yhteistyötä taivaallisten Vanhempien kanssa jo ennen maailman perustamista, ”Hän ei tee mitään, mikä ei olisi [meidän] hyödyksi” (2. Nefi 26:24) ja päättäväisesti Hän johdattaa ja kasvattaa kärsivällisyydellä jokaista Jumalan lasta kohti iankaikkista taivaallista perhettä. Kaikkein merkittävintä on se, että tämä Kristus ei pelasta meitä perisynnin tai turmeluksen tilasta. Ennemminkin, Hän on ensisijaisesti parantaja, joka hoitaa pitkään suunnitellun oppituntimme aiheuttamat haavat; oppitunnin, jonka tarkoitus on upottaa meidät tämän kuolevaisen luokkahuoneen sielua raastaviin koettelemuksiin ja tuskaan. Hän ei ole ainoastaan uskonnollisten ajatusten historian merkittävin henkilö, Hän todellakin on Kristus, joka parantaa.

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Danielle B. Wagner ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”One Crucial Thing We Miss When Trying to Understand Why God Allows Us to Suffer so Deeply”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company