Kuinka monet ihmiset, jotka ovat synnin loukussa tai olosuhteidensa paineessa, räpiköivät avuttomina ympäriinsä kirkuen samalla sisäisesti? Miten meidän pitäisi reagoida, kun huomaamme tuollaisen piinatun henkilön? Jeesus antoi meille vastauksen siihen vertauksessaan tuhlaajapojan veljestä. (Luuk. 15:11-32).

Evankeliumin sanoman ydin

Luukas kertoi tapahtumasta, jolloin Jeesus oli aterioimassa synnintekijöiden kanssa (Luuk. 15:1-2). Tämä suututti fariseukset ja he kyseenalaistivat Jeesuksen tekojen soveliaisuuden. Asia, joka ilmeisesti häiritsi fariseuksia enemmän kuin heidän keskuudessaan eläviä syntisiä, oli Herran halu ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa. Jeesuksen vastaus fariseusten kritiikkiin tuli esille kolmen näiden vertauksen kautta: kadonneet lampaat, kadonnut kolikko ja tuhlaajapoika.

Keskeinen ajatus näissä vertauksissa on Kristuksen rakkaus, harhautuneet sielun arvo ja Hänen paheksuntansa ihmisiä kohtaan, joiden pitäisi olla Isän työn edistäjiä. Näitä vertauksia kutsutaan joskus ”evankeliumin ytimeksi”. Jos evankeliumi ei toimi tällä tasolla, millään muullakaan ei ole mitään merkitystä.

Kun luemme näitä vertauksia, meihin vetoaa se, miten paljon Jeesus arvostaa harhaan kulkenutta sielua ja se, miten paljon Hän on valmis näkemään vaivaa saadakseen tuon sielun takaisin. Mutta tarinalla on myös toinen puoli, joka jätetään usein huomiotta: kertomus tuhlaajapojan veljestä.

Veli ei “halunnut mennä sisään”

Meille kerrotaan, että kun tuhlaajapoika palasi viimein kotiin, hänen isänsä otti pojan heti takaisin täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, mitä vaatteet, sormus ja kengät kuvasivat. Sitten isä kutsui koolle koko talonväen juhlimaan ja syömään.

Kaikki olivat onnellisia yhtä henkilöä lukuun ottamatta: tuhlaajapojan veli. Kuultuaan uutiset tuhlaajapojan paluusta ja sen, että he olivat tasaveroisia keskenään, sai veljen vihastumaan ja lannistumaan. Merkitsevää on se, että meille kerrotaan hänen seisoneen isänsä talon ulkopuolella, eikä hän ”halunnut mennä sisään”. Symboliikka Isän talon ulkopuolelle jäämisestä on silmiinpistävä.

Kun isä tuli ulos suostuttelemaan toista poikaansa miettimään uudelleen (huomaa, että isä on nyt rientänyt molempia poikiaan vastaan), poika valitti, että häntä oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tämä itsekäs asenne paljastaa pojan todellisen luonteen. Oliko hän todella velvollisuudentuntoinen poika? Oliko hän todella kiinnostunut isästään ja hänen huolistaan? Jos hän olisi ollut kiinnostunut isänsä huolista, miksi hän oli jättänyt isänsä kantamaan kadonneen pojan taakkaa yksin?

Kertomuksessa ei ole mainintaa siitä, että toinen poika olisi odottanut veljeään isänsä kanssa, päivä toisensa jälkeen, katsoen horisonttiin nähdäkseen tutun hahmon viimein ilmestyvän. Polvistuiko toinen poika koskaan noiden pitkien, tuskaisten vuosien aikana isänsä kanssa anomaan, että hänen veljensä parantaisi tapansa ja palaisi kotiin?

Myös muita silmiinpistäviä luonteenheikkouksia on havaittavissa. Jeesus ei esimerkiksi maininnut, että tämä veli olisi koskaan yrittänyt puhua tuhlaajaveljelleen yrittäen estää häntä lähtemästä, tai että hän olisi sen jälkeen yrittänyt etsiä häntä. Olikohan hän helpottunut, että hänen ei tarvinnut enää olla tekemisissä syntisen veljensä kanssa. Ehkäpä hänen arvostelunsa veljeään kohtaan oli syynä hänen lähtemiseensä.

Kun tuhlaajaveli lähti, jatkoiko toinen poika veljensä tekojen arvostelua vertaamalla niitä omiinsa? Kun hän kuuli, että tuhlaajaveli oli tuhlannut koko omaisuutensa elämällä riettaasti ja söi nyt sikojen kanssa, sanoiko hän sydämessään: ”No niin, viimeinkin veljeni on saanut palkkansa”?

”Tuhlaajapojat” keskuudessamme

Keskustelin kerran tällaisen henkilön kanssa. Hän oli saanut tarpeekseen syntisestä elämästään ja halusi palata kotiin. Hän oli äskettäin käynyt kirkossa ja oli istunut hiljaa takarivissä Apuyhdistyksessä. Kukaan ei istuutunut hänen viereensä; kukaan ei kätellyt häntä. Hän sai osakseen katseita, jotka hän tulkitsi tuomitseviksi. Häntähän pidettiin syntisenä naapurustossaan. Hän tuli kirkkoon saadakseen rakkautta ja helpotusta, mutta hän tapasi vain fariseuksia.

Nyt hän oli huolissaan tyttärestään, joka halusi myös palata kirkkoon, mutta tämä tytär oli naimaton äiti, joka kamppaili palautuakseen vuosien mittaisesta huumeiden käytöstä. Ja jokainen seurakunnassa tiesi sen.

Sekä äiti että tytär olisivat voineet päästä koko matkan kotiin asti, jos joku olisi rientänyt heitä vastaan, auttanut heitä palaamaan, tervehtinyt heitä viitan, sormuksen ja kenkien kera ja tarjonnut juhla-aterian. Tuolla kriittisellä hetkellä todellisella ystävällä olisi ollut suuri merkitys. Äiti ja tytär halusivat paeta “vierailta mailta”, lakata syömästä sikojen kanssa ja palata kodin täysivaltaiseksi jäseneksi, mutta he eivät tienneet, toivottaisivatko heidän veljensä ja sisarensa heidät tervetulleiksi.

Muistakaa, evankeliumin sanoman ydin on kadonneet lampaat, kadonnut kolikko ja tuhlaajapoika. Jos evankeliumilla ei ole voimaa pelastaa uskomattomien välimatkojen takaa, se on vain kiva filosofia. Jeesus kertoi nämä vertaukset puolustaakseen työtänsä syntisten parissa sen sijaan, että olisi hakenut ystävyyttä hurskastelijoilta.

Hän näytti täydellisen esimerkin taivaallisen Isän työssä olemisesta lunastustyönsä kautta. Hänellä oli aina tuntosarvet pystyssä etsiessään niitä, jotka harhailivat ja olivat eksyksissä. Hän odotti ja rukoili kärsivällisesti kapinallisten puolesta, jotta he harkitsisivat uudelleen ja aloittaisivat matkan kotiin.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret tekevät Isänsä työtä. Kuten Jeesus, he anovat tuhlaajasisaruksiltaan, että he eivät lähtisi kotoa, mutta kun niin tapahtuu, he lähtevät etsimään heitä. He etsivät vuorilta ja laaksoista; he antavat valonsa loistaa kulkiessaan ja etsiessään kallisarvoisia kadonneita veljiään ja sisariaan.

Kun mikään muu ei auta, he istuvat kärsivällisesti Isänsä kanssa ja tähyilemässä horisonttiin nähdäkseen rakkaittensa palaavan kotiin. He rukoilevat Isänsä kanssa, kokevat tuskaa Isänsä kanssa, ikävöivät Isänsä kanssa ja lopulta riemuitsevat Isänsä kanssa ja tukevat Häntä hänen päätöksissään, kun heidän tuhlaajasisaruksensa palaavat kotiin. He tekevät kaikessa kuten Jeesus: he tekevät Isän työtä. He omistavat elämänsä lunastussuunnitelmalle. Heillä on aina tuntosarvet pystyssä etsiessään mahdollisuuksia tuoda ihmisiä Kristuksen luokse.

Rakastan sinua vaikka…

Kaikki maailman tietämys evankeliumista ei hyvitä epäonnistumista lunastuksen työn tekemisessä. Sekä Paavali että Mormon – kaksi todistajaa! – opetti meille, että ilman rakkautta emme ole mitään (1 Kor. 1:1-3; Moroni 7:46). Tämä rakkaus on erilaista; se on selestistä rakkautta – pelastavaa rakkautta.

”Aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta”, mikä tarkoittaa sellaista rakkautta, joka käsittää Kristuksen voiman etsiä, odottaa kärsivällisesti, ottaa takaisin ja riemuita.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret ovat “täynnä tätä rakkautta” (Moroni 7:47-48). He olettavat, että vanhurskaiden ihmisten elämässä ei ole yhteensattumia. Jos he kohtaavat jonkun, joka tarvitsee rakkautta ja pelastamista, he olettavat, että Jumala toi tuon henkilön heidän polulleen. He ottavat vastuuta.

He eivät pelkää rakastaa: “Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Kun he kohtaavat jonkun, joka kokee tuskaa ja joka haluaa palata kotiin, he osoittavat ehdotonta rakkautta; he käyttävät pyhitettyä aikaansa, lahjojaan ja keinojaan ottaakseen hänet syleilyynsä ja pelastaakseen aran tuhlaajapojan.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret testaavat rakkauttaan ”vaikka”-luettelon avulla. Esimerkiksi —

Rakastan sinua vaikka … valehtelet.

Rakastan sinua vaikka … varastat.

Rakastan sinua vaikka … huudat minulle.

Rakastan sinua vaikka … hylkäät liittosi.

Rakastan sinua vaikka … juot alkoholia, poltat tupakkaa, käytät huumeita.

Rakastan sinua vaikka … teet moraalisen synnin.

Rakastan sinua vaikka … lähdet kotoa etkä puhu minulle vuosiin.

Rakastan sinua vaikka … petät minut.

Rakastan sinua vaikka … joudut vankilaan.

Saatamme kysyä itseltämme: Missä vaiheessa rakkauteni perheenjäsentä tai jota kuta muuta kohtaan loppuu? Missä vaiheessa voisimme arvioida Jumalan rakkauden loppuvan? Eräs Jumalan kaltaiseksi tulemisen vaatimuksista on oppia rakastamaan ”vaikka”.

Vilpitön rakkaus tarjoaa palaaville tuhlaajapojille pehmeän laskeutumispaikan. Ankara tuomitseminen ajaa heidät pois; aito rakkaus ottaa heidät syleilyynsä ja luo parantavan tuen verkoston. Useimmat tuhlaajapojat yrittävät lopulta palata kotiin, mutta jos heillä ei ole rakastavia, hyväksyviä ystäviä odottamassa, he eivät todennäköisesti jää kotiin.

Ulkokultaisuutta pahimmillaan

Hugh Nibley kirjoitti: “Jeesuksen mukaan pahimmat synnintekijät eivät ole porttoja tai publikaaneja, vaan uskonnollisia johtajia, jotka vaativat asianmukaista vaatetusta ja huoliteltua olemusta, jotka ovat tarkkoja kaikista säännöistä, jotka huolehtivat kallisarvoisista statussymboleistaan, jotka ovat tarkan lainmukaisia, jotka ovat hartaan isänmaallisia…”(Nibley, Approaching Zion, 53-54.)

Pahimmanlaatuista ulkokultaisuutta on teeskennellä kunnioitusta ja uskollisuutta Jumalaa kohtaan, mutta hylätä Hänen työnsä. Tuhlaajapojan veli kuulutti omaa vanhurskauttaan, mutta ei ollut koskaan tehnyt mitään auttaakseen isäänsä tuomaan poikansa takaisin. Sitten kun tuhlaajaveli viimein palasi, hän ei halunnut hyväksyä veljeään tasavertaiseksi perheenjäseneksi. Hänen mielestään veli ei ollut kelvollinen saamaan perheen rakkautta. Hän kieltäytyi osallistumasta Isän lunastustyöhön, mutta odotti Isän silti palkitsevan hänet.

Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys

Ulkokultaisuus on pahimmillaan silloin, kun se nostaa päätään tuomitsemalla ankarasti tai olemalla tekemättä mitään. Vanhin Mavin J. Ashton sanoi: ”Viha ei ole rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on.” (Marvin J. Ashton, Ensign, Feb 1993, 64.)

Yrittäessään palata kotiin “tuhlaajapojat” ottavat suuren riskin. He eivät yksinkertaisesti tiedä, odottaako heitä rakkaus ja hyväksyntä. He eivät voi edes kuvitella sormusta, viittaa, kenkiä ja juhla-ateriaa. Tuhlaajapoika todennäköisesti livahtaa kirkkoon huomaamatta ensimmäisellä kerralla toivoen, että kukaan ei huomaa hänen vaatteidensa hajua tai epäsovinnaista ulkonäköään.

Ehkäpä tuhlaajapojat ovat jo joukossamme ja ovat tulleet ja menneet kauan aikaa. Tai ehkä he käyvät kirkossa säännöllisesti, mutta vetäytyvät alueelle, missä he voivat istua yksin ja huomaamatta – paikkaan, jossa he voivat hiljaa kirkua olosuhteidensa aiheuttaman tuskan takia.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret tekevät Isän työtä ja etsivät tuhlaajaveljiään ja -sisariaan. Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret osoittavat ehdotonta rakkautta, puhdasta Kristuksen rakkautta, jolla on voima pelastaa. Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret pyrkivät tulemaan ”vapahtajiksi” samaan tapaan kuin Vapahtajamme.

 

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Larry Barkdull ja se on julkaistu ldsmag.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.