Evankeliumi on ollut minulle rakas asia jo pienestä tytöstä lähtien. Lapsuudessani minusta oli ihana lukea kuvitettua Mormonin kirjaa, värittää kuvia Jeesuksesta ja rukoilla perheenjäsenteni puolesta. Mutta koska se on aina ollut niin iso osa elämääni, toisinaan huomaan pitäväni todistustani itsestäänselvyytenä.

Palatessani kotiin lähetystyöstä, olin varma, että pitäisin kiinni pyhien kirjoitusten tutkimisrutiineista, jotka olin omaksunut ollessani lähetyssaarnaaja. Tein itseni kanssa sopimuksen, että jos minulla ei ollut aikaa lukea pyhiä kirjoituksia kokonaista tuntia joka päivä, lukisin kuitenkin vähintään puoli tuntia. Polvistuisin joka aamu ja ilta rukoukseen, tekisin säntilliset muistiinpanot sunnuntaikokouksista ja kävisin temppelissä joka viikko, mikäli mahdollista.

Valitettavasti tuo kupla puhkesi hyvinkin nopeasti.

Melko pian elämän tarjoamat hauskuudet saivat keskittymiseni herpaantumaan: ystävien kanssa tekstailu, elokuvien katsominen, romanttisten romaanien lukeminen (älä tuomitse) ja miljoonat muut asiat. Evankeliumi oli nopeasti saamassa takapenkin paikan muiden ”hauskempien” aktiviteettien vallatessa etualaa.

Kyse ei ollut siitä, että olisin jättänyt evankeliumin täysin huomiotta, sillä en tehnyt niin. Enimmäkseen luin edelleen pyhiä kirjoituksia, rukoilin, kävin satunnaisesti temppelissä – mutta ero oli siinä, ettei sydämeni ollut mukana tekemisissäni ja, ollakseni täysin rehellinen, olin laiska noiden asioiden suhteen. Luin vähän pyhiä kirjoituksia joka päivä, keskittymättä lukemaani, ja saatoin nukahtaa kesken rukouksen (jota pidin mukavasti sängyssä). Hengellisistä tekemisistä, joita aiemmin olin rakastanut – sydämeni pohjasta halunnut tehdä – oli tullut vain lista asioita, jotka on tehtävä ennen kuin voi tehdä hauskempia asioita.

Noin puolitoista kuukautta kotiin palaamiseni jälkeen, tajusin, etten ollut onnellinen. Tunsin itseni stressaantuneeksi seurustelusuhteesta, johon olin rynnännyt, kamppailin merkityksellisyyden ja itseluottamuksen puutteen tunteiden kanssa ja elämä tuntui ylivoimaiselta hallita. Tuona hetkenä ymmärsin, että suurin ero aiemmassa ja nykyisessä elämässäni – kaiken muun ylle ulottuva ongelma – kiteytyi yhteen tekijään: en enää asettanut suhdettani Jumalaan tärkeysjärjestykseni kärkeen. Olin pitänyt todistustani itsestäänselvyytenä.

Lääke itsestäänselvyyteen

Ymmärsin, että minun oli tehtävä joitain yksinkertaisia muutoksia elämässäni osoittaakseni taivaalliselle Isälle, että todistukseni oli tärkeä minulle ja halusin tuntea sen enkä katsella sen hiljalleen nääntyvän. Minun ei tarvinnut muuttaa kaikkea elämässäni, sillä tein jo monia asioita, joita minun tarvitsi tehdä ruokkiakseni todistustani. Mikä muuttui – ja mikä mielestäni on se kaikkein tärkein muutos, jonka kukaan meistä voi tehdä, mitä hengelliseen kehitykseemme tulee – oli asennoitumiseni.

Rukouksistani tuli vilpittömiä ja hartaita, kun keskityin siihen, mistä minun tarvitsi rukoilla ja ajattelin rukouksen ihmeellistä lahjaa, jonka avulla voin puhua kaikista rakastavimmalle ja täydelliselle vanhemmalle. Aloin esittää kysymyksiä ennen pyhien kirjoitusten tutkimishetkiäni ja etsiä niihin vastauksia lukiessani. Samoin tein käydessäni temppelissä. Sen sijaan, että olisin ajattelematta vain näykkinyt hengellisiä asioita, kuten olin tehnyt kuukausien ajan, aloin ruokkia sieluani kunnollisella ravinnolla – ja vilpitön asennoitumiseni ja syvä haluni todella tuntea Jumala ja muodostaa suhde häneen, saivat aikaan suurimman muutoksen.

Todistukseni kukoisti ja huomasin olevani onnellisempi ja vakaammalla pohjalla. Pystyin käsittelemään stressiä paremmin ja olin paljon tyytyväisempi elämääni – ja se kaikki johtui siitä, että ruokin tarkoituksenmukaisesti henkeäni ja ymmärsin todistuksen sanoinkuvaamattoman suuren merkityksen elämässäni.

Usko on aktiivinen päivittäinen valinta

Olen viime aikoina kuullut paljon väittelyä siitä, onko usko valinta – henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se on.

Keskustelin muutamia kuukausia sitten erään tuntemani henkilön kanssa, joka on lähtenyt kirkosta muutamia vuosia sitten. Keskustelumme oli valaiseva; me kuuntelimme toisiamme ja yritimme ymmärtää mitä toinen halusi sanoa. Erityisesti minuun kolahti hänen ajatuksensa siitä, ettei usko ole valinta.

Hän kertoi lukeneensa joitain kirkkoa koskevia asioita (käsitykseni mukaan pääosin sen historiaan liittyen), jotka vakuuttivat hänet siitä, ettei kirkko ollut totta. Hän kertoi, että hänelle usko ei ollut valinta – hän oli kohdannut faktoja, jotka osoittivat kirkon totuudellisuuden vääräksi.

Paljon kirkon historiaa tutkineena, pystyin ymmärtämään hänen vaikeutensa – mutta silloin tällöin olin päättäväisesti ja kohteliaasti eri mieltä hänen kannastaan.
”Se on silti valinta,” vastasin. ”Se on valinta joko sivuuttaa niin sanotut todisteet, ettei kirkko ole totta tai jättää huomiotta hengelliset vahvistukset ja kokemukset, joita olet aiemmin saanut ja jotka kertoivat sinulle sen olevan totta. Joka tapauksessa, teet tietoisen päätöksen.”

Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka kritisoivat kirkkoa – niin oli silloin, kun kirkko perustettiin vuonna 1830 ja niin on nyt. Mutta huolimatta noista kriitikoista ja heidän usein epämääräisistä syytöksistään (jotka on yleensä irrotettu kontekstista tai ajan kuluessa osoitettu vääriksi), voimme silti valita uskoa pohjaten niihin selkeyden hetkiin, joita olemme kokeneet. Se ei ole helppo valinta – itse asiassa, se voi olla äärimmäisen vaikeaa johtuen elämämme kokemuksista, vaikeuksista ja monista muista tekijöistä – mutta se on vaivan arvoinen valinta.

Lokakuussa 2008 pitämässään yleiskonferenssipuheessa, ”Sinä tiedät tarpeeksi”, vanhin Neil L. Andersen kertoi tarinan, joka liittyy juurikin tähän asiaan. Hän kertoi:

”Useita vuosia sitten erään ystäväni nuori tytär kuoli järkyttävässä onnettomuudessa. Toiveet ja unelmat pirstoutuivat. Ystäväni tuska oli sietämätön. Hän alkoi kyseenalaistaa sitä, mitä hänelle oli opetettu ja mitä hän oli lähetyssaarnaajana opettanut. Ystäväni äiti kirjoitti minulle kirjeen ja kysyi, voisinko antaa hänen pojalleen siunauksen. Kun laitoin käteni hänen päänsä päälle, tunsin, että minun piti sanoa hänelle jotakin, mitä en ollut ajatellut aiemmin juuri sillä tavalla. Sain tällaisen vaikutelman: Usko ei ole pelkästään tunne, se on päätös. Hänen täytyisi valita usko.

Ystäväni ei tiennyt kaikkea, mutta hän tiesi tarpeeksi. Hän valitsi uskon ja kuuliaisuuden tien. Hän laskeutui polvilleen. Hän sai takaisin hengellisen tasapainonsa.”

Kuten tämä kokemus kuvaa, me voimme valita ruokkia todistustamme niillä asioilla, joita Jumala on antanut meille: rukous, pyhien kirjoitusten tutkiminen, seurakunnallinen uskovia, yleiskonferenssipuheet ja niin monta muuta lähdettä ja voimavaraa. On helppo pitää todistustamme itsestäänselvyytenä, mutta se on valtavin virhe, jonka voimme tehdä.

Yksi parhaimmista päätöksistäni oli puolestaan osoittaa Jumalalle olevani kiitollinen todistuksestani ruokkimalla sitä päivittäin.

Sen vuoksi, että valitsin valita uskon joka ikinen päivä, henkeni on onnellisempi kuin koskaan ennen.

Artikkelin on kirjoittanut Amy Keim ja se on alun perin julkaistu Third Hour -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.