Katsoin tällä viikolla pitkästä aikaa Les Misérables –musikaalin (2012). Tiedättehän, sen missä sen kaltaiset elokuvatähdet kuin Russell Crowe, Hugh Jackman ja Anne Hathaway yllättävät laulamalla kovaa, korkealta ja hämmentävän hyvin.
Muistan itkeä tirauttaneeni ainakin silloin, kun näin kyseisen leffan ensimmäisen kerran elokuvateatterissa, mutta en tarkkaan ottaen muista kohtaa, jossa kyynelkanavani aukesivat. Tai en muistanut ennen kuin katsoin elokuvan uudestaan.
Minua liikuttanut – jopa ravistellut – kohtaus sijoittuu lähes kolmen tunnin mittaisen maratonleffan aivan alkuun, ehkä vartti alkutekstien jälkeen. Siinä päähenkilö, juuri pitkästä vankeudesta vapautunut Jean Valjean ensin varastaa hänet hoteisiinsa ottaneen papin arvoesineet, jää sitten kiinni teostaan ja lopuksi raahataan papin eteen kuulemaan, mitä varkauden kohteeksi joutunut kirkonmies haluaa rötöstelijälle tehtävän.
Niin Valjean itse kuin hänet pidättänyt joukkokin ovat varmoja, että pappi vaatii varkaan välitöntä palauttamista vankilaan. Kaiken lisäksi Valjean on valehdellut pidättäjilleen, että pappi olisi muka lahjoittanut arvoesineet hänelle. Varkauden lisäksi mies siis tuomittaisiin myös virkavallalle valehtelemisesta.
Kun pidättäjät tönäisevät Valjeanin papin jalkojen juureen ja kertovat tälle, mitä Valjean on arvoesineistä kertonut, pappi lyö kaikki ällikällä. Hän toteaa ykskantaan Valjeanin puhuvan totta, mutta että ikävä kyllä hän on unohtanut ottaa mukaansa papin kaikkein kallisarvoisimmat aarteet. Valjeanin ja pidättäjien rullatessa kiinni auki loksahtaneita leukojaan pappi marssii suuren ruokapöytänsä ääreen ja poimii sen keskeltä käteensä kaksi juhlavasti koristeltua valtavaa kynttilänjalkaa. ”Sinä unohdit minun antaneen sinulle myös nämä”, pappi toteaa ojentaessaan kynttilänjalat Valjeanille.
Tässä kohdassa se tapahtui, jälleen, aivan kuten ensimmäisellä katselukerralla elokuvateatterissa. Aloin itkeä kuin pieni lapsi: Millainen ihminen, millaista armoa! Papin teko ja hänen sanansa tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin ehkä mikään elokuvakohtaus ikinä. Tuollaiseen kun joskus itse pystyisi tai edes pienen pieneen osaan siitä. Kunpa kykenisi antamaan toisille ihmisille toisia mahdollisuuksia, edes joillekin ja edes joskus.
Se nimittäin saattaisi muuttaa maailmaa, sellainen toisen posken kääntäminen (Matt. 5:39-45). Se on tapa, jolla Jeesus kehottaa meitä ihmisiä suhtautumaan toinen toisiimme. Jeesuksen ohjeita voi tietysti pitää yhdentekevinä ikivanhoina latteuksina tai juhlavana sanahelinänä, mutta minulle ne merkitsevät lupausta paremmasta maailmasta. Minä tiedän, että Jeesus rakastaa jokaista maailman miljardeista ihmisistä ja haluaa heille kaikille hyvää. Käytännössä siihen on hyvin pitkä matka, mutta sitä kohti päästään nimenomaan Jeesuksen ohjeita seuraamalla.
Siksi Hän on ne antanut.
Ai niin, lienee vielä syytä mainita, mitä Jean Valjean teki papin osoitettua hänelle niin suurta armoa. Hän
jakoi armoa eteenpäin kaikille häntä vastaan tulleille ja konkreettisesti pelasti ainakin kahden ihmisen
hengen.
Kuten sanottu: armollisuutta osoittamalla maailmasta todella tulisi parempi paikka.
Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.
