Viimeistään siinä vaiheessa kun ihminen harkitsee kasteelle menoa, hän yleensä kiinnittää huomiota erääseen vapaaehtoistoiminnan piirteeseen kirkossa. Nimittäin siihen, että jäsenet pitävät vuorollaan puheita sunnuntaisin sakramenttikokouksessa. Joskus ne ovat valmisteltuja sanomia, joita on saatettu hioa aina edelliskerrasta saakka tai sitten huonosti nukutun yön jälkeen aamun tunteina. Joskus ne ovat spontaanimpia “todistuksia”, joita ei ole sen kummemmin valmisteltu.

Olen kuullut useamman ihmisen sanovan tuossa vaiheessa, että he voivat kyllä liittyä kirkon jäseniksi, mutta he eivät koskaan tule pitämään puheita. Muistamme traumaattiset kouluesitelmät. Ei kiitos. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen vapaaehtoisesti asettuisi salin edustalle sotkeutumaan omiin sanoihinsa.

Suurin osa jäsenistä voikin tunnustaa, että puheiden järjestämisestä vastuussa oleva johtaja on yleensä koko seurakunnan vältellyin henkilö. Hänen lähestyessään kaikilla naisilla on tarve käydä puuteroimassa nenäänsä tai mennä hätyyttämään lapsiaan luokkaansa. Miehet käyvät siirtämässä auton paremmalle paikalle tai muistavat, että heillä on kiire kopioida muutamia papereita.

Toisaalta ei liene yllätys, että mukaamme lukeutuu melko paljon esimerkiksi opetusalalla työskenteleviä ja ihmisiä, jotka joutuvat myös ammatissaan puhumaan yleisölle. Jotkut parhaista puheista olen kuitenkin kuullut juuri niiltä ihmisiltä, jotka muutamia kuukausia aikaisemmin vakuuttivat etteivät he ikinä elämässään tule suostumaan puhujankorokkeen taakse. On hämmästyttävää miten Pyhä Henki muuttaa meitä ja antaa sanat kun niitä tarvitsemme.

Muistoja ensimmäisistä puheista

Omat kokemukseni puheiden pitämisestä alkoivat jo nuorena. Muiden jäsenten kannustuksen ja luottamuksen kautta se oli niin luonnollinen asia, etten lainkaan epäillyt kykyäni kertoa toisille jotain merkityksellistä uskosta.

Minulla oli vain yksi ongelma. Jännitin esiintyessäni valtavasti.

Ensimmäisellä kerralla olin valmistautunut huolellisesti. Kirjoitin mielestäni erittäin hyvän tekstin ja olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseeni. Muistaakseni olin 13-vuotias. Vatsassani oli tietenkin perhosparvi, mutta menin väkijoukon eteen ja aloin pitää puhettani. Kunnes jossain vaiheessa kaikki pimeni.

Seuraavaksi muistan kuulleeni isäni äänen. Hän vaikutti huolestuneelta ja pyysi minua avaamaan silmäni. Takanani istuvat miehet olivat saaneet minut kiinni kun pyörryin niin, etten kaatunut suoraan lattialle. Olin hirvittävän vihainen itselleni, että menin sillä tavalla menettämään tajuntani kesken kaiken. En saanut kerrottua valmistelemaani sanomaa loppuun saakka. Yritin uudestaan, muttei siitä mitään tullut ja lopulta joku muu – taisi olla isäni, luki paperin puolestani.

Tämä asetti tietenkin jonkin verran lisäpaineita niille, jotka suunnittelivat puheita, mutta sain harjoitella uudelleen. Seuraavalla kerralla myös miehet olivat valmistautuneita ottamaan minut kiinni jos kaatuisin. Sillä kertaa en vajonnut aivan yhtä syvälle pimeyteen, vaan muistan kuulleeni yhä kaiken mitä ympärilläni tapahtui.

En ole varma montako kertaa näin kävi. Vähitellen tajusin, että jännitin niin kovasti, että unohdin hengittää. Aloin kiinnittää siihen tietoisesti huomiota. Onnistuin jo välillä melko hyvin. Olin pitänyt muutamia puheita kärsimättä kummemmasta kuin polvien tutinasta. Mutta sitten eteen tuli kohtalokas sunnuntai.

Eräs erityinen fiasko

Paastosin sinä viikonloppuna, koska seuraavana päivänä äidinkielen kokeen oli määrä aloittaa kevään ylioppilaskirjoitukset. Halusin onnistua niissä hyvin. Veljeni vitsaili ennen vuoroani jotakin pyörtymisestä, mutta kun kävelin korokkeen taakse hän ja kaikki ystäväni näyttivät rohkaisevilta. Pääsin suurinpiirtein puoliväliin enkä enää ymmärtänyt mitä olin kirjoittanut paperille. Pyörryin.

Pappeudenhaltijat olivat ehtineet antaa minulle siunauksen, ambulanssi oli matkalla ja sitä odotellessa oli laulettu välilaulu. Olin lyönyt pääni erittäin kuuluvasti kaatuessani. Havahduin hetkeä ennen ambulanssin saapumista. Sitten maailma sumeni taas.

Loppupäivän vietin sairaalassa nukkuen. Havahduin välillä hetkeksi ja nukahdin uudelleen. Olin saanut aivotärähdyksen. Silmäni oli täysin turvoksissa ja mustelmilla. Olin lyönyt silmäkulmani kaatuessani puhujankorokkeeseen. Sen komeampaa mustaa silmää ei varmasti ole kukaan kirkkonuori sunnuntain jälkeen potenut.

Illalla lukiolta soitettiin ja kysyttiin haluaisinko kirjoittaa äidinkielen kokeen sairaalassa. Totesimme äitipuoleni kanssa, että tuskin kirjoittaisin seuraavana päivänä mitään.

Aamulla vointini oli kuitenkin jo lähes normaali – silmää lukuunottamatta. Lukiolta lähetettiin ystävällisesti viime hetken järjestelyillä yksi äidinkielen lehtoreista paikalle valvomaan kirjoitusurakkaani. Saimme sairaalasta käyttöömme jonkinlaisen toimistohuoneen ja sen pöydän äärellä raapustin ylioppilaskirjoitukseni alkuun.

Lopputulos oli yllättävän hyvä. Ehkäpä paastoon ja rukoukseen sittenkin vastattiin odottamattomalla tavalla.

Kristuksen avulla eteenpäin

Tuon kokemuksen jälkeen minun ei enää ole tarvinut pyörtyä puhetta pitäessäni. Muutamaa vuotta myöhemmin palvelin lähetyssaarnaajana ja jouduin puhumaan suurillekin yleisöille jopa eri kielellä. Jälkeenpäin olen saanut harjoitella yleisön edessä esiintymistä monenlaisissa tilanteissa.

Toki puhumiseen ja esiintymiseen tottuu, mutta uskon, että Taivaallinen Isä on siunannut minua. Hän on vahvistanut heikkouksiani ja auttanut minua kehittymään.

Tällä hetkellä nautin puheiden valmistelusta, koska tunnen että saan silloin suoraan opetusta Kristukselta ja ymmärrykseni kasvaa. Usein tunnen Hänen läsnäolonsa elämässäni vahvemmin. Joskus tuntuu niinkuin Jumala kohottaisi minua vähän korkeammalle tavallisten ajatusteni ja käsityskykyni yläpuolelle. Silloin voin nähdä asioita paremmin siitä näkökulmasta, joka Hänellä on.

Monet ihmisistä, jotka ovat aluksi ajatelleet, että puheiden pitäminen on viimeinen asia mitä he tämän maan päällä tulevat tekemään, ovat lopulta päätyneet seurakunnanjohtajiksi tai naisten järjestöjen johtotehtäviin.

He ovat huomanneet saman kuin minä. Jumala tekee meidät kykeneviksi hoitamaan sen mitä Hän meiltä pyytää. Meidän epätäydellisyydestämme huolimatta Hänen työnsä edistyy.  Hän antaa meille tehtäviä, jotka auttavat meitä kasvamaan. Hän tekee työtään kauttamme. Hän opettaa meitä. Ja kun koemme, että viimein alamme onnistua Hänellä on uusi tehtävä varallemme.

Nykyään kuulun siihen ryhmään, jolle esiintyminen on tuttua. Lähetystyöni jälkeen kouluttauduin opettajaksi.

 

Artikkelin on kirjoittanut Paula Jarvis.