“Kätyrit” on esiosa “Ilkimys”-elokuville, jotka ovat Cinco Paul’in ja Ken Daurio’n yhteisteoksia. Nämä elokuvat olivat suursuosikkeja, “Ilkimys 2” tuoden bruttoa lähes miljardi dollaria vuonna 2013.

Cinco ja Ken ovat jättäneet nämä sarjat väliaikaisesti työskennelläkseen elokuvan “The Secret Life of Pets” (2016) parissa ennen paluutaan “Ilkimys 3”:n (2017) pariin. Joten vaikka he eivät luoneetkaan käsikirjoitusta Kätyreille, sen julkaisu tänä viikonloppuna on hyvä hetki minulle puhua Cincon kanssa hänen uransa ja mormoniuskonsa yhteyksistä. –JKR

Jana Riess: Kasvoitko mormonina?

Cinco Paul: Kasvoin Arizonan Phoenixissa ja äitini oli MAP-kirkon jäsen. Isäni oli nimellinen katolinen, joka ei käynyt kirkossa. Isäni oli tavallaan aika tavalla vastaan mormoneja, joten meidän yhteytemme kirkkoon oli rajoitettua. Hän antoi meidän osallistua vain jonkin verran. Noina aikoina pyhäkoulu ja sakramenttikokous olivat erillään, joten me menimme vain pyhäkouluun, joka oli aamulla. Mutta sääntönä oli aina, että kun täyttäisimme kuusitoista, menisimme kasteelle. Joten kävin kirkossa koko lapsuuteni ja seurasin, miten kaikki muut pojat saivat pappeuden ja saivat jakaa sakramentin. Mutta kun täytin kuusitoista, se ei ollutkaan enää niin tärkeää minulle. Kävin vielä kirkossa, mutta minulla oli paljon kysymyksiä, enkä ollut varma, mihin uskoin.

Vasta kun olin menossa Yalen yliopistoon – mantereen toiselle puolen – aloin tuntea, että oli aika ottaa selville, oliko tämä se, mihin uskoin ja miten halusin elää elämäni. Se oli todellista sielun tutkintaa ja syvällistä rukouksen aikaa. Muistaakseni menin kasteelle päivää ennen lähtöäni yliopistoon. Paikalla oli vain äitini ja sisareni ja pari lähetyssaarnaajaa. Ja minut kastettiin uima-altaassa!

JR: Menitkö lähetystyöhön?

Cinco PaulCP: Täytin yhdeksäntoista ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen ja halusin palvella lähetystyössä, mutta isäni uhkasi, että jos hänen pitää maksaa opiskeluni, minun on päätettävä ensin opintoni. Rakastin neljää vuottani Yalessa, ja kun olin lähettänyt hakemukseni, päädyin palvelemaan lähetystyössä Tokiossa. Olin itse asiassa kihloissa noiden kahden vuoden ajan. Vaimoni, jonka tapasin Yalessa ja joka liittyi kirkkoon juuri ennen lähtöäni, odotti minua ja menimme naimisiin heti palattuani kotiin.

JR:  Miten aloitit kirjoittamaan käsikirjoituksia?

CP: Olen ollut todella onnekas, koska melkein heti USC-elokuvakoulun jälkeen kirjoitin koekirjoituksen ja sain sen myytyä. Noina aikoina koekirjoituksen saattoi myydä kovaan hintaan ja saada uran alulleen. Vuosi oli 1994 ja möin sen Columbia Pictures’ille, joka on nykyisin osa Sonya. En saanut varsinaista elokuvaa aikaan vasta kuin seitsemän vuotta myöhemmin, kun Ken ja minä teimme tiiminä “Bubble Boy”n. Hollywoodissa käsikirjoituksen myyminen on ensimmäinen askel, mutta seuraava on elokuvan teko. Joten vaikka “Bubble Boy” epäonnistui kriittisesti ja taloudellisesti, se osoitti, että me pystyimme elokuvan tekoon. Sitten teimme “Santa Claus 2”-elokuvan. Ja vaikkei se ollutkaan mikään taideteos, se tosiaankin vei meidät seuraavalle tasolle.

JR: Luin teidän “läpimurrostanne”, kun myitte idean Dr. Seuss’in leskelle. (Wikipedia kertoi siitä, joten sen on oltava totta, eikö niin?)

CP: Läpimurrolla oli vähemmän tekemista rouva Seussin kuin Chris Meledandri’n kanssa, joka oli vastuussa Fox Animaatiosta siihen aikaan. Hän piti Kenin ja minun käsikirjoituksesta ja antoi sen edelleen Audrey Geisel’ille [rouva Seuss]. “Katti” oli juuri valmistunut ja hän ei ollut ollenkaan tyytyäinen siihen ja niihin kaikkiin seksiviitteisiin, mitä käsikirjoitus sisälsi. Joten hän oli iloinen, että kaksi mormonikundia kirjoitti “Horton”in.

JR: Joten kirjoitusparisi on myös mormoni?

CP: Kyllä. Tapasimme kirkon kautta. Vuonna 1997 oli pioneerien saapumisen 150-vuotisjuhla Utahissa.  Vaarnamme halusi valmistaa näytelmän ja minua pyydettiin kirjoittamaan se. Joten kirjoitin musikaalin pioneeritytöstä ja nykyajan tytöstä, jotka vaihtoivat paikkoja. Ken koe-esiintyi näytelmään ja sai osan ja meistä tuli ystäviä. Jossain vaiheessa sanoin: “Kirjoitetaanpas yhdessä käsikirjoitus!” Se ei valmistunut koskaan, vaikka se myytiinkin.

JR: Onko mormoniuskomuksesi koskaan päätyneet käsikirjoitukseen tai luomiisi hahmoihin?

CP: Ensimmäinen esimerkki minusta on “Horton”. Dr. Seuss tietenkin kirjoitti kirjan, mutta kun Ken ja minä kirjoitimme käsikirjoitusta, me huomasimme siinä paljon uskoa. Äänen kuuleminen, jota kukaan muu ei kuule… Se kuulosti melkein kuin Joseph Smithiltä kertomassa, että hän oli nähnyt näyn, vaikkei kukaan uskonutkaan häntä. Nuo Joseph Smithin sanat kaikuivat ajatuksissamme.

Toinen esimerkki on “Ilkimys,” joka on monella tapaa kaikkein henkilökohtaisin asia, mitä olemme koskaan tehneet.  Minulla on kolme lasta [nyt 24, 20 ja 16] ja Kenillä on kolme. Minusta siinä on paljon evankeliumia – ehkei ihan tarkkoja MAP-oppeja, mutta rakkauden voimasta muuttaa huono ihminen hyväksi ihmiseksi. Ja kuinka jokaisen on hyljättävä roistomaisuutensa tullessaan isäksi.

Rukous-kätyritElokuvassa on kohtaus, jossa kolme tyttöä ovat rukoilemassa. Me halusimme ihan varmasti saada sen kohtauksen elokuvaan. Uskonnolla on vahva osa ihmisten elämässä, mutta sitä harvemmin esitetään kunnolla elokuvissa ja televisiossa.

-Osa rukouskohtausta elokuvasta “Ilkimys” (YouTube kuvankaappaus)

JR: Voitko kertoa fanihetkestäsi työskennellessäsi Hollywoodissa?

CP: Tämä voi kuulostaa aika kesyltä, mutta minä kasvoin palvoen Julie Andrews’ia. Ja hän on Gru’n äidin ääni “Ilkimyksessä,” joten sain itse asiassa tavata hänet. Ken ja minä osallistumme kaikkiin äänitysjaksoihin, että voisimme heittää sekaan uusia lauseita ja ideoita näyttelijöiden improvisoidessa. Joten Julie Andrews’in tapaaminen – sekä hänen laulamisensa meille – oli tosi hienoa. Hän oli todella ihana ja hauska, ihan niin kuin haluatkin hänen olevan.

On ollut todella unelmanomaista työskennellä sellaisten ihmisten kuin Steve Carrell ja Kristen Wiig kanssa. Ja Carol Burnett, Jim Carrey, Danny DeVito – kaikki ne, jotka ovat tuoneet eloon meidän tekstimme. Minun on nipistettävä itseäni, koska lapsena rakastin elokuvia. Elokuvat olivat suuri osa elämääni. Ja että nyt olen toisella puolen, tehden tätä elatuksekseni, ja se on uskomatonta.

JR: Mikä on tehtäväsi kirkossa näinä päivinä?

CP: Tällä hetkellä olen Alkeisyhdistyksen säestäjä ja kuoron säestäjä. Joten juuri nyt tuntuu kuin minua palkittaisiin niistä vuosista, milloin minulla oli todella vaativat tehtävät. Alkeisyhdistyksen pianistina olo on varmasti paras tehtävä kirkossa!

 

  • Tämän artikkelin alkuperäinen kirjoittaja on Jana Riess ja se julkaistiin sivulla janariess.religionnews.com. Artikkelin on kääntänyt Auli Summerhays.